sunnuntai 10. elokuuta 2014
Rakkauden vaarat
Lapsena ihastumme lapsenomaisesti aisteihin pohjautuen, suurempaan, viisaampaan ja vanhempaan. Tuo tunne on ensimmäinen kohdatessamme parikumppanimme, ensireaktio kehon kielestä. Aistimuksemme on ensimmäinen kokemuksemme, toivottavasti ei kuitenkaan se, mikä säätelee jatkoa rajautumalla pelkästään niihin. Se on osittain myös itseen ihastumista, omiin kokemuksiin, omanlaisiin, sillä näin lapsikin kartuttaa tietoa, aistien. Osittain myön unet palautuvat rem-vaiheessa näihin kehoaistimuksiin. Joskus unessa voimme kohdata vanhoja kokemuksia, jotka kertovat niistä puheen ulkopuolelle jääneistä ilmeistä ja eleistä, microtunteista, jotka ovat tietoisemmin koetun, näkyvän takana ja aidompia.
Kehoaistimusten voima vähenee, kun tutustumme toiseen syvemmin ja infantiilisen rakkauden huuma katoaa.
William James ja Carl Lange ovat tämän tunneteorian pioneereja, ja sanovat, että tunteet syntyvät, kun ihminen kokee ne ensin kehossaan ja nimeävät nämä biologiseksi tunteiksi.
Syvätunteiksi kutsutaan merkityksellisiä tunteita. Ne ovat nk. myös sisäisiksi minuudeksi siteerattuja. Kun aistimuksen jälkeinen kokemus heikkenee, merkitykset, joissa olemme kokeneet mielekkyyttä, tunteneet turvaa ja luottamusta, rakentavat kiintymyksen. Jo pienellä vauvalla on kyky kokea jakamisen tuomaa helpotusta jakaessaan kokemuksen äidin kanssa, usein näköaistin välityksellä, mutta myös muiden aistien. Sanaton merkitys syntyy ja myöhemmin nimetään sanoin, äiti kantaa liialisen jännityksen tuoman taakan lapsella, viestii, ei hätää ja näyttää lapselle, mitä lapsi kokee. Sisäinen kokemus alkuun syntyy aistimusheijasteista vanhempiin, heidän suhtautumisestaan lapseen ja microtunteiden kokemuksista. Myöhemmin merkityskokemuksista tulee sopimuksia, jotka kantavat. Kiintymyksessä on yhteisesti rakennettua ja sovittua, merkityksellistä. Nämä merkitykselliset tunteet ovat jaettuja tunteita, jossa ihminen voi vapautua yksin kantamisen taakasta, toinen tulee avuksi, kiintymys voi alkaa, pari on tuki ja turva, johon voi luottaa.
Näin unta vanhasta poikaystävästäni. Muistan aina, kuinka epäilin hänen aidon kunnioituksen puutetta. Mutta hän puhui enkelten kielellä ja aina kauniisti, ihanteita viljellen, ja moni uskoi hänen Runebergin taitoja, oikeastaan suurin osa ystävistä. Vain silloin tällöin hän hermostuksissaan laukoi solvauksia, ja pyysi niitä auliisti anteeksi moneen kertaan. Hän ei halunnut olla arvostamatta, hän tahtoi rakastaa, mutta tunne oli eri mieltä. Unessa tämä poika antoi luvan minulle perheyhteyteen, mutta sanoi, ettei minulla ole puheoikeutta, ja hän tietää asiat paremmin. Tulisen rakastumisen ongelma tuli kehoihastumisen liiallisuudesta, ja miehen roolin pakottavuudesta olla viisaampi. Vaikka rakkaus ja tahto oli alkuun, se ei päässyt fyysisyydestä pidemmälle. Sopimukset olivat tämän pojan toiveiden mukaisia, sillä minun esityksiä hän piti mitättöminä.
Päivittäin me seikkaillaan näiden erilaisten kokemusten rajoilla, välillä syvemmällä, välillä pinnalla. Niin naisella kuin miehelläkin on vaarana jäädä kehollisuuden pauloihin, lapsenomaiseen haluun ja tahtoon, ihastella liikaa kauneutta ja urheutta toisessa. Ilman sanallista tietoisuutta, ja sopimuksia, etsiessämme vain tunnetta, saatamme jäädä tunnekokemuksessa loukkuun biologisiin tunteisiin ja/tai jakaa liikaa, ja oma persoonallisuutemme ei vahvistu, kaadamme taakan toisille. Sanojen avulla voimme sopia, se on liitto, jossa merkityksellinen rakkaus voi alkaa, ja rakkauden huuman jälkeen rakentua sitovaksi kunnioittamiseksi toista kohtaan.
Raija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti