Monesti olen kuullut, ole oma itsesi, aito, rehellinen ja avoin, niin sinut hyväksytään, tulet ihmisten kanssa toimeen ja koet elämässä mielekkyyttä. Anna anteeksi, ole kiitollinen, hymyile ja ole positiivinen jne. Nämä ovat harvemmin auttaneet elämässäni, enemmän lisänneet valtaa, jolla kontrolloidaan toisia. Ymmärrys, mistä olen koostanut näkemyksiä, on selittynyt enemmän vallan kautta, siitä, ettei vuorovaikutuksessa pyritä kunnioitukseen ja kuulemiseen, eikä anneta rauhassa olla ihmisellä omat ajatukset vääntelemättä tai tulkitsemalla niitä muuksi kuin ne ovat. Ei silti, ettenkö ole yrittänyt noita arvoja toteuttaa itseni ja toisten hyvinvoinnin turvaamiseksi, ne eivät vaan ole olleet ohjaavin vaikute vuorovaikutuksessa, ihmiset pyrkivät niin usein olemaan vain oikeassa, hyväksymättä kunnioituksen keskiössä näkemystä, tutkien, hämmästyen ja ihmetellen. Ei sanakieltä voi hävittää, se olkoon väline kanssakäymiseen.
Tiedon määre on vaativampi, silloin on jo loogisuutta, vuorovaikutuksen leikki tuo minuuteen oppimista, lopulta luottamusta ja turvaa, monella tasolla erilaisten osaamisten kautta, psykologinen, kielellinen, sosiaalinen ja fysiologinen. Minuus/itseys on jotakin muuta oppimiseen, kehitykseen ja kasvuun, kuin ylhäältä annettuja ohjeita. Ohjeita voi antaa niin monella tavalla, ja kuitenkin ne näyttävät vaikuttavan kovin vähän. Jotkin osaavat kysyä, voisiko, mitenkä on, mitäpä jos. Ne näyttäisi auttavan parhaiten itsetutkiskeluun. Vallan ottaminen vuorovaikutukseen määräilemällä ja määrittelemälllä toista ihmistä tuottaa erimielisyyttä kohtuuttomasti, luo hierarkiaa ja valtaa (väki) kunnioituksen sijaan. Se on omituista, että joidenkin mielestä toista täytyy aina korjata, ohjata muuhun kuin mitä hän on, hyväksyntää ja kunnioitusta ei ole opittu läsnäolossa. Kun estetään ihmisen perusoikeuksia tulla omaksi itseksi, ilmaista itseään nähden ja kuullen, se usein tuo syyttelyä ja hyökkäystä, minuus joutuu aggressioon.
Tuon esiin usein omia kokemuksia, en siksi, että korostaisin itseäni, vaan siksi, etten voi tietää toisten ajatuksia ja tunteita, enkä halua niitä muuttaa. Tulkinnat ovat useimmiten väärään osuvia, parempi ihmisten kertoa omista kokemuksistaan ja näkemyksistään, ne ovat kauniita osittaisinakin.
Pidän sekä menneisyyttä, tulevaa, että tässä ja nyt olevaa aikaikkunana, sekä tärkeänä osviittana päästä sellaiseen minuuteen, mikä antaa yksilölle tilaa kasvuun ja oppimiseen, ihminen tulee itseksi koko ajan, uutta luoden ja/tai vanhaa toistaen. Sisäisessä minuuudessamme voi olla vapaa luovuus, ja/tai pakkokierteinen mieli lukittuna toistoon, keho voi olla kuin vanha ruumis, liikkeen ehdollistumaa. Aitoa ja vapaata astimustakin voi saavuttaa ainakin joskus. On sekä tervettä että tuhoavaa unohtamista ja muistamista. Täysin liberaali vapaus voi viedä vain uuden luomiseen itsetarkoitukselliseksi ilman hyvinvointia mahdollisimman terveesti, ja konservatismi voi viedä vanhan toistoon. Todistamisen vaadekin voi olla vaarallista, jos antaa hyväksynnän toisella vasta sitten, kun hän on tehnyt asian näkyväksi, vaikka toinen olisi osannut sen jo mielessään, todistamisen vaade voi olla vallan väärinkäyttöä, mutta myös ymmärryksen syntyä, ei voi tietää, jos ei kerrota. Tiedon vastaanottokykyynkin on oma aikansa.
Kun olen pohtinut menneisyyttäni, siellä on paljon asioita, jotka ovat jättäneet jäljen, mitä olen ihmetellyt jälkeenpäin, tärkeitä reittejä minuuden kehitykseen, niiden katselua ja muistamista. Kun menneisyys ei saa tulla näkyväksi, se voi viedä sen toistamiseen, ihmisyys ei pääse kokonaiseksi. Moni sanoo, ettei luovuus kuulu ihmisyyteen, silloin ei Jumalakaan pääse ihmisyyteen, jos on olemassa. Epätoivossani olen paljon rukoillut, tehnyt töitä tässä ja nyt mahdollisimman hyvään päästäkseni, mutta ilman ihmisoikeuksia ja toisten kunnioitusta siitä tulee vain mielen sattumia syytelevä psyyken puolustus, eikä minuus kehity. Sitä en voi todistaa, mitä Jumala ohjaa tai ei, eikä se ole minun tehtäväni. Raamatussa on sanottu, että Jumala todistaa. Elämän ehdot ovat kuitenkin niin monesta rönsyistä rakentuvia, etten itsekään niitä aina ymmärrä, siksi muiden näkemykset ovat erittäin tärkeitä, että voisin oppia. Joskus hädissäni sanoin, ettei ihmistä voi opettaa, kuulija vihastui, eikä ymmärtänyt, että takana oli pelko pakottamisesta, ja se nosti trauman pintaan, ja vei psykoosiin. Yhdelle psykologille sanoin ettei ihmisellä ole tunteita, raivon sain osakseni, eikä tulkitsija ymmärtänyt, että pahassa masennuksessa ei synny tunteita, ellei aggressiota luokitella tunteeksi. Vallan kautta asennetut määreet on enemmän lukitsevia juuri ihmisyyden määrittelyssä, kun niille ei ole muuta kuin havainnoinnin ja havaitsemisen perusta, mikä on usein ihmisyyden heikkoutta ja arvovärittynyttä. Olen oppinut luottamaan ihmisen perusoikeuksiin tieteen teorioista käsin. Saadessaan toteuttaa itseään itsensä näkemisessä ja kuulemisessa, tutkimisessa ja etsimisessä, tie näyttää valoisammalta, matkalta, ei muiden voittamiselta. Mielikuvitus on vahva ilon tuoja, kun se ei vie itseä pois omasta todellisuudesta, vallitseviin totuuksiin, jossa minuus ei yhdisty näkemysten kautta ymmärryksen kehittymiseen.
Kun kirjoitin kirjani Kuoleman kädet, olin täysin taantunut menneisyyden kokemuksiin ja se oli tarpeen, että pääsin mielihyväkokemuksiin takaisin, jotka olin menettänyt ja elänyt masennuksessa poukkoilevien mielikokemusten kanssa, aggressioiden, ahdistusten, vihan ja vimman saattelemana. Kirjan kirjoittamisen aikaan sain takaisin tunnekokemukset, jotka vahvistuivat, kun elämääni oli tullut rakkaus, ihminen joka välitti. Jälkeenpäin ihmettelin kirjan roolihenkilöiden nimien valintaa, mistä ne olivat tulleet, vaikka en niitä tietoisesti valinnut, autofiktiivinen kirjoittaminen nosti pintaan muistista lapsuuden sadut ja kielelliset harjoitukset lauluissa, sekä leikin jättämän kyvyn katsella ajatuksiaan, antaen luovuuden tuoda kielen kautta uudeksi näkemykseksi. Luultavasti nimet olivat tulleet virrestä ”Heinillä härkien kaukalon”, siinä lapsi nukkuu keskellä ruusuin ja liljojen, poika Jumalan. Päähenkilönä on Kukka-Maaria ja hänen äitinsä Lilja, keskelle ruusujen jää minuus odotukseen. Isän nimi on Armas, sitä ihmettelin, kun ei lapsuudessani ollut yhtään sen nimistä. Sitä en voi tietää mistä ne tulivat, mistä kaiken kaikkiaan ohjautui, tuskin kukaan voi tietää, elämä on mysteeri ja salattu osin sekä itseltä että toisilta, vain osan voimme nähdä. Kirjaani tulkitsevat sanoivat itsensä nostamiseksi ylimielisyyteen, Jumalan asemaan itseään asettamiseksi, vaikka olin vasta saamassa takaisin muistia ja tunteita, ihmisyyttä. Persoonallisuuden teoriat ovat monien tulkintojen takana, minulle ne ovat enemmän vallan kuvauksia, valittuja väitteitä, joita niin usein on juuri oletettu oman halun ja tahdon mahdollisuudessa valintoina, rajusti puolustautuva psyyke ei ole enää tietoisesti toimiva, parempi suojella hyvää kohtelua.
Harjoituksia enemmän uuteen vuoteen, väärien tulkintojen varomista.
Raija