torstai 30. marraskuuta 2017

KIELIRIITA



Finlandia voittaja Juha Hurme tölväisi Sampo Terhoa tuohon niin piikikkääseen psyyken funktioon, että naurussa oli pidättelemistä. Joskus vaan tuntuu, että kun HERRAT päästelevät päästään mitä kummallisimpia asioita, niin niitä media kumartaa kyseenalaistamatta. Pidin Hurmeen hieman vauhdikkaasta tyylistä, ja mielikuvituksen leikistä. Ei ne arvot niin totisia tarvitse olla, ettei voi leikitellä. Mutta puolustan myös Terhon näkemystä.

Mutta tuo kielipakotus on kyllä vanhaa perinnettä, jossa on ajauduttu ojasta allikkoon. Kieli ei koskaan syvene persoonallisuudessa niin syvälle, että ihminen ymmärtäisi ihmisyyden syvimpiä uomia, jos se on pakolla syötetty. Sanakieli on kiertävä ilmiö, joka etsii koko elämän ajan majaansa ihmisyydessä, jos sitä ei ole lukittu datoihin. Viimeksi Ann-Maj Erikson töräytti Ykkösaamussa, että kieltä on opittava ja annettava lapselle, ilman että lapsi saa sitä valita. Tämä on todellisuudessa sanakielen aliarvioimista. Esim. Ranskassa oma kieli on ehdoton lähtökohta yliopistoja myöten.

Tunne-elämästä vapautuminen johtavana tekijänä persoonassa on tärkeimpiä kasvatuksen ja opetuksen rakenteita. Jos sanakieltä on liian varhain ja liikaa, se estää kieltä syventymästä sielun kokemuksiin. Epäilen vahvasti, että Juha Hurmeen vapautuminen Ruotsin kielen prosessissa olikin myötäelämisen syntymistä, kun hän hoivasi vanhuksia. Tällöin juuri tunteet tulevat ohjautuneena ja tiedostettuna ihmisen käsittelyyn, eikä se ole kielen oppimisen ulottuvuus. Kieli on väline ymmärtää ja selittää kokemusta.

Suomi ei ole ymmärtänyt ihmisyyden kehityksen virstanpylväitä, kun se väkisin tyrkyttää sanakieltä. Juuri hyvä tunne-elämän hoitaminen ja huomioiminen vapauttaa mielen niin, että sanakieli pääsee kukoistukseensa. Jos tunne-elämää ei hoideta, mieli ehdollistuu.

Raija




sunnuntai 26. marraskuuta 2017

AHDISTUKSEN IHANUUS JA KURJUUS



Ahdistus koetaan useimmiten negatiivisena asiana, mutta todellisuudessa ahdistus on tärkeä osa meidän kehitystämme. Se syntyy syntymäpuristuksessa ja myöhemmin kasvatuksen aineksista. Omatuntomme kolkuttaa ja ahdistaa, jos teemme väärin, normien vastaisesti.

Positiivisessa ahdistuksessa ihastuksemme, jossa syntyy ensin mieltymyksessä aistimuksen kautta ja on makuelämys, ja myöhemmin positiivisissa kokemuksissamme vuorovaikutuksessa sanakieli ja tunteet aktivoivat mieltämme. Ihailun myötä tavoitteemme lähtevät pyrkimyksiin, jotka ihanteet ovat luoneet. Kun kohtaamme arjen, ihastuksen ja realismin väliin syntyy jännite, jonka yksilö ratkaisee kompromissina. Ja tuo jännite on se, mikä ylläpitää oppimisen intoa. Se synnyttää tunteita ja edesauttaa muistia. Kuinka usein olen todennut, että tavoitteen poistuessa muisti heikkenee. Se näkyy vieläkin Englannin opiskelussa.

Negatiiviseen ahdistukseen liittyy usein syyllisyyttä ja häpeää. Jos ihmistä syytetään teosta, jota hän ei ole tehnyt ja hänellä on vahva omatunto, alkaa häpeä painaa olkapäillä. Kehonkieli alkaa oirehtia, ja luhistuu. Tämä saa aikaan ympäristössä epäilyä ja syytetyn kuorma kasvaa, kehomekko rypistyy yhä enemmän, ja lopussa jopa romahtaa. Ben Malinen on sanonut kirjassaan ”Häpeän monet kasvot”, että syyllisyys liittyy tekoon ja häpeä persoonallisuuteen. Kun nämä yhdistyvät, syntyy rumaa jälkeä.

Joka tapauksessa hyvä ahdistus on oppimiseen liittyvää ja pitää yllä innostusta, kun yksilö pyrkii tavoitteisiinsa. Lapsen vilpittömyys on parhaimpia vilpittömien tavoitteiden kasvualustoja. Siksi sitä pitää suojella, ja niin myös oppimisen edellytykset pysyvät hyvinä. Pakkomielteinen opettamine eri asioihin ei kanna hyvää hedelmää. Kuinka usein olen miettinyt sitä, kuinka meille opetettiin koulussa hallitsevien ihmisten asioita. Varmasti ne ovat tärkeitä, mutta yhtä tärkeää olisi oppia omaa menneisyyttään tutkimalla.


Raija

torstai 23. marraskuuta 2017

VALLAN TUNKEMAT



Tiede on tuonut kohteellistamisen ongelman jokaiseen nurkkaan. Kaikki on oltava mitattavaa, todettavaa, nähtävää ja ilmiötä analysoivaa, osiin jaettua ja kokonaisuutta kartoittava. Ajatuksessa ei sinällään ole pahaa, mutta siitä on syntynyt lieveilmiö, joka on jo huolestuttavaa. Ihmiset tarkkailevat toisiaan kuin laboratoriossa. Olemme tieteen orjia, tieteestä on tullut Jumala.

Tarkkailemisen ongelmana on vallan siirtyminen itseltä itsen suhteen toiselle, ei ole vastuuta itsestä, on toisen määrittelemä ihmisyys, jota alkaa itsekin liikaa tarkkailla, pelkäämään virheitä, jne. Itse asiassa on syntynyt tunkeutujien luokka, joka valvoo ja tarkistaa toisen oikean ja väärän, kun sen pitäisi olla yksilön vastuulla. Tämä on pitkälti jäänne patriarkaalisesta kulttuurista, jossa jumalia synnytettiin.

Koululuokissa on esimerkki oppilaat, jotka valmentavat. Tämä on sama asia, kuin hymypatsaiden ongelma, jota on kritisoitu monissa yhteyksissä. Se vie mallioppilaalta lapsuutta, ja tarkkailtavalta itsemääräämisoikeutta. En vastusta sitä, että huonoon käytökseen pitää puuttua, mutta elämässäni olen nähnyt liian usein sen, että aikuiset syyllistyvät kohtuuttomiin vaatimuksiin, kohtuutta ei ole. Ja yksi merkittävin henkisen kasvun eheyttäjä on konstruktiivinen oppimismetodi, jossa yksilöllä on itsellä ratkaisun avaimet ongelmiin. Tämä vaatii korkeatasoista koulutusta ja ammattiosaamista, että sillä voidaan suojella ihmisyyttä, opettajilta ja kasvattajilta.

Tarkkailija alkaa nähdä mörköjä siellä, missä niitä ei oikeasti ole. Luonteenpiirteeseen saattaa tulla vainoamisen piirteitä. Olenko minä veljeni vartija, kysytään isossa kirjassa? Juuri ihmisluonteen syynääminen ja järjestelmään pesiytyminen tuo ongelman, jossa se itsessään synnyttää ongelmia. Työpaikoilla tämä on suuri ongelma. On kuin osa työntekijöistä olisi jatkuvasti evakossa, paossa sitä valtaa mitä toisille on annettu järjestelmään uskoen, toisen vartiointi.



Raija

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

YHTEISTYÖKYKY



Eräässä tilanteessa keskustelimme yhteistyökyvystä. Pohjana oli ATALK ohjelman keskustelu hallituksen yhteistyökyvystä. Niinpä panelistimme ilmaisi, että Sdp:ltä puuttuu yhteistyökykyä. Se ei sinällään kuulunut asiaan, koska keskustelimme hallituksen yhteistyökyvystä.

Parhaat oppini sain opiston koulutuksessa, jossa juuri yhteistyö oli opintojen äiti. Se ei onnistunut, vaikka opettajina oli Suomen parhaimmistoa.

Olen tullut siihen tulokseen, että yhteistyökykyä on mahdotonta saavuttaa, jos näkemykset ovat ääripäissä. Ja jokseenkin näkemysten erot ovat tietämättömyyttä toisen ideologiasta. Ei tuossa atalkin ohjelmassa päästy puuta pidemmälle. Toimittaja keskeytti heti, jos periaatteita tuotiin esiin. Se katsottiin politikoinniksi. Yhteistyökyky rakentuu juuri ideologioiden näytille asettamisesta.

Laitan nyt kokoomuksen ja sosiaalidemokraatit vastakkain ja esimerkiksi koulutuksen maksuttomuus. Kokoomus edustaa linjaa, jossa koulu maksaa, ja verot ovat pienempiä. Sosiaalidemokratia taas haluaa ilmaisen peruskoulutuksen. Kokoomuksen ideologia on markkinaehtoinen, sosiaalidemokraatit ajattelevat, että jokaiselle on annettava mahdollisuus ja elämän alku on yhteisvastuullista.

Mikä näiden ääripäiden näkemysten ideologinen ero? Onko kokoomus liberalisoitunut niin, että on menettänyt ideologiansa pohjan. Kaiken takana on ihmiskuva, joka on aikaa sitten vanhentunut ja sille ei ole enää tieteellistä pohjaa. Kirkkokansa on tunnetusti oikeistolaista, ja kannattaa sanakieleen uskomista. Tällöin taakse jätetyt tunteet alkavat johtaa ihmisen ajattelua, ja hän on jatkuvasti tarpeistaan tyydyttämätön, ja tulee riippuvaiseksi tavoitteista, niiden ahmimisesta laidasta laitaan. Sosiaalidemokraatit jakaisivat kaiken, ja yksilö katoaisi omine tarpeineen.

Nämä ongelmat syntyvät juuri siitä, että ihmiskuvat ovat vajavaisia. Hyvässä ihmisoikeudessa on mahdollisuus tasapainoiseen kehitykseen, ja siinä ihminen oppii ja kasvaa kokoa ajan syventyvästi minuuteensa ja laajentuen kokonaisuuksiin. Tunteet eivät johda, eikä sanakielestä ole tehty Jumalaa. Sanakieli kehittyy. Itse asiassa uskomus siihen, ettei voi kaikille antaa mahdollisuutta, perustuu rotuoppeihin, arjalaisen paremman ihmisen ideologiaan. Varallisuudella hankitaan etuoikeuksia.

Raija


keskiviikko 15. marraskuuta 2017

ADHD KAAOKSESSA



Tänä päivänä tuo otsikossa tullut tautiluokitus on yhä enemmän lasten oireina ja lääkitysten lisääntymisenä mittava ongelma yhteiskunnassa. On todella vaikeaa niillä perheillä, jotka kärsivät lasten kanssa näistä ongelmista ja saaneet tuon tautiluokituksen, mutta toisaalta hyvin onnellisia siitä, että rauhoittavia lääkkeitä on saatavilla. Tilastot kertovat, että tautiluokitusten ongelmat ovat hyvin selviä. Normaalista käyttäytymisestä saadaan helposti diagnoosi. Enää lapset eivät saa kokea tunteita, suuttumista, innostusta ja muuta vastaavaa, sillä käyttäytymisvaatimukset ovat hiljaa istuminen ja mihinkään reagoimatta.

Mistä tällainen valtava levottomuuksien lisääntyminen johtuu? Nyt ammattikasvatus on arkipäivää suurimmalla osaa lapsista. Eikö nyt pitäisi olla vähemmän ongelmia lapsilla? Tutkimukset ovat lisääntyneet, se selittää paljon, mutta myös arvot ovat muuttuneet. Nykyajan lapset eivät saa etsiä rajojaan, kokeilla kykyjään, irrotella tunteiden riemusta, he ovat kilttejä, liian kilttejä.

Kuinka sitten lapset kasvatettiin kotona? Jokseenkin on nähtävissä, että lapset ohjautuivat aikuisten ohjaamina tunnereaktioistaan käsin ja niiden kautta omien tarpeiden mukaan. Mutta onko se riittävää ja ohjaisi hyvään aivotyöskentelyyn. Juuri tuossa piilee vaara, joka ohjaa reaktiiviseen käyttäytymiseen. Hyvässä ohjauksessa minuus tasapainotetaan, eli annetaan keskittymistä ja harjaannusta kielellisesti, tunteiden kohtaamiseen, liikuntaan, sosiaaliseen vuorovaikutukseen.

Ongelma on se, että päiväkodeissa ei ole riittävää koulutusta hoitohenkilökunnalla, ryhmät ovat liian suuria ja työtaakkaa on lisätty kohtuuttomaksi.  Kun pieni lapsi tarvitsisi aikuisen syliä, tuo aika menee lapsen toimintojen kirjaamiseen, tavoitteiden laatimiseen, ja monien byrokraattisten käytäntöjen toteuttamiseen. Kaikkein tärkein menee lapsiveden mukana, lapsi.

Levottomuus lisääntyy turvattomuudesta, jatkuvasta kiireestä, vaativista lapsiryhmistä esim. monikielisyyden vuoksi. Henkilökunta väsyy ja jää sairauslomille usein, hoitajien vaihtuvuus on suuri. Lasten tarpeet eivät ole muuttuneet vuosituhansiin, mutta aikuisten työnkuvien ongelmallisuus vie liian paljon pois lapsilta.

Raija




keskiviikko 8. marraskuuta 2017

ONKO NIITÄ TUNTEITA?



Opiskeluni aikoina ei vielä kovin hyvin eroteltu erilaisia tunteita eri lähtökohdistaan tulevina. Varmaan ideologisin taisto käydään siitä, pitääkö kasvatuksella ja opetuksella rajata tunteiden esiintyvyyttä ja lykätä niitä tulemaan tiettyinä aikoina. Tällöin kyllä ruhtinaallisesti sekoitetaan syvätunteet, kehotunteet, mieli ja tunteet.

Katselin eilen jotakin dogumentti ohjelmaa, jossa masentuneilla syvästimuloitiin aivoja, että masennus tai ahdistus lakkaisi, ja ihminen voisi elää hyvää elämää. Tunnettujahan ovat sähköshokkihoidot, joita pidetään kidutusmuotona. Aivojen synapseissa sähköisyys, jota tarvitaan aktivaatioon, ikään kuin ajautuu sekasortoisesti väärin, niin, että ”umpioituessaan” se tuo liikaa jotakin mielen kokemusta esiin, joko maanisena, masennuksena ja/tai ahdistuksena. Synapsien portit ovat alkaneet sulkea pääsyä vapaaseen sähköiseen virtaukseen aivojen kaikissa osissa.

Taistelin vuosikymmeniä vapaan leikin puolesta päiväkodeissa. Se oli kasvatussuunnitelman ohjeenakin, mutta valta oli fyysisen maailmankuvan omaavilla hoitajilla. Ja käytännössä fyysisyyttä korostettiin lapsen arjessa. Lastentarhanopettajana ymmärsin, että vapaa leikki on tärkeintä tälle erikieliselle ryhmälle, mutta hoitajat pitivät ohjattua tärkeimpänä, liikuntaa ja laulua. Tällöin juuri syvätunteet kuolevat ja lapsi alkaa toimia järjellä sanakielen kautta. Sinne lokeroituvat syntyvät tunteet, ja synapsit loksauttavat lukkoon vapaasti syntyviä tunteita. Pohja masennukselle on luotu. Tavallaan yhteiskunta tuottaa aivoille ongelmia ja lääketiede sitten yrittää korjata niitä.

Vapaa leikki lapsuudessa on avainasemassa hyvin kehittyville aivoille. Syvätunteet eivät ole vaarallisia lapsuudessa, sillä niitä tulee ani harvoin. Sen sijaan mielen aistimukset ottavat voiton, kun harjoitamme liian tietoista ja järjellistä toimintaa lapsuudessa. Varhaislapsuus tulee olla mielikuvituksen kehittymisen aikaa. Siihen tarvitaan mielikuvitusta tunteiden jälkeen syntymänä. Usein verrataan mielikuvitusta siihen, että jos lukee paljon kirjallisuutta, se tuo sen. Mutta kysymys ei ole siitä, järki alkaa johtaa kokemuksia. Kirjallisuutta tarvitaan ja lukeminen on hyväksi, mutta sitä ei tule sekoittaa tunteiden syntymään. Tunteet aktivoivat ihmisen, ja ne ovat alku oppimiselle.

Raija